Hämäläisistä hämäläisin – Hauhon kirkko

Hauhoa pidetään usein kaikista Hämeen paikkakunnista hämäläisimpänä, viljavien peltojen ja jäyhien ihmisten pitäjänä. Hella Wuolijoen Niskavuori oli täällä.

Vanhat maakunnalliset stereotypiat voi ja pitääkin kyseenalaistaa. Niistä on kuitenkin pakko tässä yhteydessä puhua, sillä ne kietoutuvat erottamattomasti Hauhon kirkkoon. Wilhelm Palmroth, Hauhon kirkkoherra ja sen kirkollisen historian kirjoittaja, suorastaan selittää kirkon vaiheet hämäläisyydellä. Hämäläinenhän, sellaisena kuin Topelius hänet Maamme kirjassa kuvasi, on vaatimattomin ja nuukin kaikista ihmisistä – paitsi silloin kun häneen iskee näyttämisen halu.

Hauhon kirkkoa lähestyvä kohtaa ensimmäiseksi kirkonkylän, yhden Suomen parhaiten säilyneitä historiallisia ryhmäkyliä. Se on kapeiden kujien ja vanhojen puutalojen sokkelo joka työntyy kiinni kirkkomaahan. Vanhimmat rakennukset ovat 1700-luvulta, mutta asemakaava ja tonttijako ovat todennäköisesti keskiaikaisia. Aikanaan kaikki suomalaiset kylät olivat tällaisia. Isojako, joka hajotti niistä suurimman osan ja viskoi talot hajalleen omien peltojensa keskelle, jätti Hauhon kirkonkylän rauhaan.

Ahtaan ympäristön vuoksi kirkon suurta kokoa on vaikea hahmottaa. Hauhon kirkko on Kanta-Hämeen kahdeksasta keskiaikaisesta kirkosta suurin, jos myöhemmin tehdyt laajennukset jätetään pois laskuista. Se on jopa reilusti suurempi kuin koko maakunnan äitikirkko, Hattulan Pyhän Ristin kirkko. Rakentaminen ajoitetaan 1500-luvun ensimmäisille vuosikymmenille, jolloin Hauho oli koko laajan Hämeen isoimpia ja rikkaimpia pitäjiä.

Kirkko ei ole vain iso vaan myös teknisesti korkealuokkaista työtä. Resurssit näkyvät. Päätyjen punatiilikoristelu on erityisen hienoa – ei niin ylitsepursuavaa kuin monissa koristelustaan kuuluisemmissa kirkoissa, vaan yksinkertaisempaa ja harkitumpaa. Länsipääty on koko maakunnan komein. Kirkkosalin holvit ja kellotapuli ovat kuitenkin yksityiskohtia, joissa tuo jo mainittu hämäläinen näyttämisenhalu on ehkäpä saanut ylivallan.

Hauhon kirkko on muodoltaan poikkeuksellisen pitkä ja kapea, ja on arveltu, että siihen olisi alkuaan suunniteltu yksilaivaista holvausta. Siihen on kuitenkin tehty todella raskas ja massiivinen kolmilaivainen holvaus. Lopputulos näyttää siltä kuin holvit olisi suunniteltu pari numeroa isompaan kirkkoon. Mahdollisia selityksiä on kaksi: joko holvien rakentaja ei aivan tiennyt mitä teki – ehkäpä rakennusmestari vaihtui kesken urakan ja holvit rakensi eri mies kuin muun kirkon – tai sitten seurakunta vaati isoon ja komeaan kirkkoonsa mahdollisimman ison ja komean holvauksen.

Vuonna 1864 valmistuneen kellotapulin piirsi Yleisten Rakennusten Intendentinkonttorin apulainen August Boman. Se on sinänsä hyvin tavanomainen tuon ajan uusgoottilainen punatiilitapuli, mutta epätavallisen korkea. Kellotapulit ovat lähes aina kolmikerroksisia, mutta tämä on nelikerroksinen. Lopputulos on niin pitkä ja hontelo että se muistuttaa enemmän italialaista campanilea kuin suomalaista tapulia. Perimätiedon mukaan tapulista piti tulla niin korkea että se näkyisi Hämeenlinnaan asti.

Hauhon kirkossa ei ole seinä- tai holvimaalauksia, eikä niistä ole löydetty jälkiä tutkimuksissakaan. Sen sijaan vanhaa esineistöä on säilynyt poikkeuksellisen paljon. Hauholle perustettiin jo 1800-luvulla kirkkomuseo, ja sinne kannettiin kaikki sellainen vanha tavara, joka monilla muilla paikkakunnilla heitettiin pois. Tämänkin voisi kai halutessaan panna hämäläisen nuukuuden piikkiin…

Keskiaikaisia puuveistoksia on säilynyt kymmenen. Vanhin ja hienoin on 1300-luvun Pyhä Olavi, gotlantilaista työtä, päässään alkuperäinen kullattu rautakruunu. Kirkossa on Suomen vanhin vaivaisukko ja Suomen vanhin kirkkolaiva sekä yksi harvoja säilyneitä puisia kastemaljoja, kaikki 1600-luvulta. Etenkin kirkkolaiva on todellinen rariteetti. Se on varmuudella Pohjoismaiden vanhin, ja jotkut tutkijat ovat arvelleet sitä jopa maailman vanhimmaksi. Alkuperäinen laiva on nykyisin Merimuseossa ja kirkossa roikkuu jäljennös.

Valkokultaisen uusklassisen saarnastuolin suunnitteli 1790-luvulla Hämeen linnan linnoitusluutnantti Nils Cedergren, sama mies joka piirsi samoihin aikoihin valmistuneen uuden sakastin. Se synnytti kiistan joka vietiin kuninkaisiin asti, ja ainakin Wilhelm Palmrothin mukaan koulukirjaesimerkki hämäläisestä itsepäisyydestä – iltapäivälehtien kieltä lainaillen se on Suomen kuuluisin kohusaarnastuoli.

Hauhon kirkkoherra sijoitti uuden saarnastuolin lähemmäs alttaria kuin vanha oli ollut. Tämä oli järkeenkäypää, sillä vanhalla paikalla puolet kirkosta oli saarnaavan papin selän takana. Talonpoikaisisännät kuitenkin vaativat saarnastuolin siirtoa takaisin, koska he epäilivät ettei saarna kuuluisi enää ovensuuhun asti. Kun pitäjän säätyläiset asettuivat kirkkoherran tueksi, syntyi ”herrat vastaan rahvas” -arvovaltakiista, joka kaikkien arvovaltakiistojen tavoin sai nopeasti naurettavat mittasuhteet.

Asiasta valitettiin tuomiokapituliin, joka määräsi Uudenmaan ja Hämeen läänin maaherran sekä Hollolan kirkkoherran asian ratkaisijoiksi. Heitä istutettiin joka puolella kirkkosalia, ja heidän piti arvioida, kuuluiko saarnaajan ääni kaikkialle kirkkoon. Kun arviomiehet totesivat saarnastuolin uuden paikan hyväksi, joukko isäntiä valitti päätöksestä Ruotsin kuninkaalle.

Elettiin kesää 1797, Napoleon valloitti naapurimaitaan ja Euroopan suurvaltapoliittista karttaa piirrettiin uusiksi. Ruotsin kuninkaalla ja hänen kansliallaan olisi siis ollut varmasti parempaakin tekemistä kuin pohtia, saako Hauhon saarnastuolia siirtää kymmenen metriä. Nopeasti tulleessa ja sävyltään äkäisessä päätöksessä käskettiin pitää saarnastuoli uudella paikallaan sekä keksiä sovelias rangaistus valittajalle.

Kirkon hienoimmat taideaarteet ovat kuitenkin kotiseutumuseon puolella: Jonas Korlerin lehterimaalaukset.

Jonas Korler (1742–1782) oli köyhän apupapin poika, joka värväytyi hengenpitimikseen sotilaaksi ja palveli Viaporin linnoituksessa. Suuri osa värvätyistä sotilaista oli tuohon aikaan entisiä käsityöläismestarien kisällejä. On todennäköistä, että Korlerkin oli ollut maalarin opissa, sillä hänellä oli hyppysissään kiistaton tekninen ammattitaito. Hänen maalaamansa kuvat ovat säilyneet hämmästyttävän hyvin välillä karuistakin säilytysolosuhteista huolimatta.

Korlerin rykmentin sotilaspastori Johannes Normarck valittiin Hauhon kirkkoherraksi, ja kun hän rakennutti kirkkoon uudet lehterit, hän kutsui Korlerin koristelemaan ne. Korler maalasi vuonna 1772 lehterinkaiteisiin 36 kuvan sarjan raamatullisia kohtauksia. Toimeksiannon innoittamana hän erosi armeijasta, jäi seudulle ja alkoi esiintyä maalarimestarina. Hän kuoli kuitenkin varsin nuorena, ja hänen ainoa tunnettu myöhempi työnsä on Luopioisten kirkon sittemmin palanut alttaritaulu.

Vaikka Korlerilla oli tekniikka hallussa, taidemaalari hän ei ollut. Hänen hahmonsa ovat kömpelöitä ja kaksiulotteisia, hänen mittasuhteensa venyvät ja paukkuvat, eikä hän tajunnut mitään perspektiivistä. Mutta samalla niissä on naivistista tehoa ja – etenkin hänen helvettikuvauksissaan – huimaa mielikuvitusta. Ei ole ehkä kohtuutonta sanoa, että hän maalasi kuin pikkulapsi, sekä pikkulapsen kömpelyydellä että pikkulapsen rajattomalla mielikuvituksella.

Maalaukset poistettiin kirkosta 1880-luvulla, kun lehterit purettiin, mutta niitä ei tuhottu vaan ne vietiin kirkkomuseoon. Nyt ne ovat Hauhon kirkon vetonaula, niitä on esitelty lehdissä ja niistä on kirjoitettu akateemisia tutkimuksia, ja Jonas Korler on kokenut ylösnousemuksen varhaisena ITE-taiteilijana. Osa maalauksista on restauroitu ja esillä kirkon puolella. Ehkäpä jonakin päivänä koko sarja on taas alkuperäisessä loistossaan.

Lähteet ja kirjallisuus

Knut Drake, ”Kirkkorakennukset” teoksessa Hauhon, Luopioisten ja Tuuloksen historia I (1985)

Markus Hiekkanen, Suomen keskiajan kivikirkot (2007)

Tiina Miettinen ja Leena Elina Valkeapää, ”Jonas Erik Korler ja Hauhon kirkon lehterimaalaukset” teoksessa Kirkko, papisto ja yhteiskunta 1600–1800 (2023)

Wilhelm Palmroth, ”Riita saarnatuolin paikasta Hauholla vv. 1795–1797” teoksessa Hämeenmaa I (1928)

Wilhelm Palmroth, Kertomus Hauhon seurakunnan vaiheista (1929)