Routavuosien sivulliset uhrit – Hämeenlinnan ja Riihimäen varuskuntakirkot

Hämeenlinnan Pikkutorilla on keltainen, vähäeleisen klassistinen kivitalo. Satunnaisen ohikulkijan silmään se näyttää lähinnä vanhalta koululta. Joku paikallinen voisi kertoa hänelle sen olevan entinen kaupunginkirjasto.

Talon kiviportaiden pielessä on muistolaatta, joka kertoo, että ”rakennus toimi ortodoksisena varuskuntakirkkona vv. 1900–1918”. Vieressä on kuva koristeellisesta sipulikupolikirkosta. Satunnainen ohikulkijamme saattaa tässä kohtaa miettiä, onko laatta lyöty väärän talon seinään.

Mutta ei se ole.

Ortodoksiset sotilaskirkot ovat aikanaan hyvin yleinen, mutta sittemmin liki sukupuuttoon kuollut suomalaisen kirkkoarkkitehtuurin alalaji. Ne rakennettiin palvelemaan Suomen suuriruhtinaskuntaan sijoitettuja Venäjän armeijan joukko-osastoja. Itsenäistymisen jälkeen ne hävisivät, sillä vanhoihin venäläisvaruskuntiin asettunut Suomen armeija ei tarvinnut ortodoksikirkkoja. Niistä oli myös muodostunut venäläisvallan symboleja, ja niitä kohdeltiin tietoisesti huonosti tai hävitettiin.

Kanta-Hämeessä näitä kirkkoja oli kaksi, toinen Hämeenlinnassa ja toinen Riihimäellä. Hämeenlinnan kirkko on kokenut täydellisen muodon ja käyttötarkoituksen muutoksen. Riihimäen kirkko on jäljellä silvotussa muodossa, välillä kirkkokäytöstä poistettuna, sitten siihen palautettuna ja viimeksi siitä taas poistettuna.

Kun Suomesta tuli vuonna 1809 osa Venäjän keisarikuntaa, tänne siirrettiin Venäjän armeijan joukko-osastoja. Niiden vanavedessä tuli yritteliäitä venäläisiä kauppiaita. Samalla ortodoksinen uskonto, joka oli aiemmin vaikuttanut vain raja-Karjalassa, levisi eri puolille maata. 1900-luvun alussa noin kaksi prosenttia Suomen suuriruhtinaskunnan asukkaista oli ortodokseja. Karjalaa lukuun ottamatta he keskittyivät lähes kokonaan varuskuntakaupunkeihin.

Carl Ludvig Engel piirsi jo 1800-luvun alussa komeat kiviset ortodoksikirkot Helsinkiin ja Turkuun. Pienemmillä paikkakunnilla elettiin pitkään väliaikaisratkaisujen varassa. Sotilaskirkkona käytettiin usein yhtä kasarmin huonetta, ja ortodoksinen siviiliväestö kokoontui missä tilaa oli. Suuri kirkonrakentamisbuumi alkoi vasta aivan vuosisadan lopulla. Vuonna 1892 Suomi erotettiin omaksi ortodoksiseksi hiippakunnakseen, ja ensimmäiseksi arkkipiispaksi nimitettiin tarmokas Viipurin piispa Isä Antoni, joka ryhtyi edistämään kirkkohankkeita.

Hämeenlinnassa, ikivanhassa linna- ja sotilaskaupungissa, oli koko Venäjän vallan ajan suuri venäläinen varuskunta sekä vireä venäläinen kauppiasyhteisö. Sekä siviilit että sotilaat käyttivät pitkään kirkkonaan kauppias Alexander Bogdanoffin taloa Rantatorin varrella. Varuskuntakirkolle varattiin jo 1870-luvulla paikka asemakaavasta, mutta hanke toteutui vasta vuosisadan lopussa. Hämeenlinnan varuskuntakirkko, jonka suunnittelijaksi ilmoitetaan insinöörieversti Karaulszikoff, vihittiin käyttöön vuonna 1900.

Riihimäestä tuli sotilaskaupunki vasta ensimmäistä maailmansotaa edeltäneinä vuosina, kun tärkeä rautatieristeys haluttiin turvata. Riihimäen venäläinen varuskunta rakennettiin vuosina 1910–1914 metsään kaupungin ulkopuolelle. Siinä missä Hämeenlinnan kirkko suunniteltiin palvelemaan sekä sotilaita että siviilejä, ja sille valittiin siksi paikka kaupungin keskustasta, oli Riihimäen kirkko puhtaasti sotilaskäytössä ja suljetulla kasarmialueella. Se tehtiin ilmeisesti valmiiden mallipiirustusten mukaan, sillä se oli alkuperäisessä asussaan täysin identtinen Kouvolan varuskuntakirkon kanssa.

Suomalaisten ja venäläisten välit olivat suurimman osan 1800-lukua hyvät. ”Venäläisellä aineksella oli suuri merkitys lapsuuteni Hämeenlinnassa” muisteli säveltäjämestari Jean Sibelius vanhoilla päivillään. ”Siihen aikaanhan oli suomalaisten ja venäläisten suhde toinen kuin miksi se myöhemmin muuttui: molemmin puolin koetettiin säilyttää hyvä yhteisymmärrys.”

Nämä suhteet tulehtuivat pahasti vuoden 1899 jälkeen. Tuota ajanjaksoa on kutsuttu sortovuosiksi, routavuosiksi tai venäläistämiskaudeksi. Suomen suuriruhtinaskunta, jolla oli itsehallinnollinen asema, haluttiin liittää tiukemmin Venäjän keisarikuntaan. Venäjän näkökulmasta kyse oli keisarikunnan intressien mukaisesta organisaatiouudistuksesta. Heräävän nationalismin valtaamassa Suomessa se nähtiin uhkana kansalliselle olemassaololle.

Ortodoksikirkoista tuli routavuosien sijaiskärsijöitä. Niitä pidettiin venäläisvallan symboleina ja vieraina elementteinä suomalaisessa miljöössä. Tietynlaista historian ironiaa voi halutessaan nähdä siinä, että arkkitehtuurin muotivirtauksetkin olivat niitä vastaan.

1800-luvun alussa sekä itäisessä että läntisessä kristikunnassa oli rakennettu kirkkoja yhdenmukaiseen uusklassiseen tyyliin. Iisakinkirkko, Pietarin ylpeys, voisi olla yhtä hyvin Berliinissä tai Lontoossa. Mutta sitten tuli romantiikan aika ja kirkkoarkkitehtuuri alkoi kaivautua menneisyyteen. Katolilaiset ja protestantit ottivat esikuvikseen keskiajan goottilaiset kirkot. Ortodoksit taas kaivautuivat Venäjän muinaisuuteen ja vielä senkin ohi Bysanttiin ja herättivät henkiin vanhan ”sipulikupolityylin”.

Kukaan ei tiettävästi koskaan vaatinut Engelin ortodoksikirkkojen purkamista. Neutraalissa uusklassismissaan ne olisivat yhtä hyvin voineet olla luterilaisia. Mutta 1800-luvun lopussa rakennetut kirkot olivat sipulikupoleineen niin leimallisen venäläisiä, että ne joutuivat silmätikuiksi. Pilkkanimeä ”ryssänkirkko” käytettiin monessa kaupungissa.

Suomen itsenäistyttyä varuskuntakirkot kokivat vaihtelevia kohtaloita. Jotkut pysyivät kirkkoina mutta muutettiin luterilaisiksi. Näin kävi Suomenlinnan mahtavalle Aleksanteri Nevskin kirkolle kuten myös Kouvolan ja Lappeenrannan varuskuntakirkoille. Toiset otettiin varastoiksi tai jätettiin tyhjilleen. Ikonit, kirkonkellot ja muut arvoesineet hävisivät maailmalle ja sipulikupolit pudotettiin katoilta.

Hämeenlinnan varuskuntakirkko oli alusta asti herättänyt närää luterilaisissa kaupunkilaisissa. Pikkutorilla se hallitsi kaupunkikuvaa ja oli ensimmäinen rakennus jonka Helsingistä päin tulevat matkaajat Hämeenlinnasta näkivät. Kirkko oli vihitty käyttöön keskellä kiivaimpia routavuosia, ja sen vihkiäisiin oli osallistunut itse vihattu kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikoff, mikä oli sinetöinyt sen aseman venäläisvallan symbolina.

Itsenäistymisen jälkeen Hämeen Sanomien palstoilla vaadittiin kiivaasti kirkon hävittämistä. Valtio luovutti sen kaupungille kirjastotaloksi muuttamista varten. Toukokuun toisena päivänä vuonna 1923 kirkon tornit kaadettiin. Koska oli vapun jälkeinen päivä, tilaisuus sai jonkinlaisen kansanjuhlan luonteen ja hämeenlinnalaiset kokoontuivat suurin joukoin katsomaan hävitystä.

Tornien kaatamisen jälkeen kirkon rakennusrungosta remontoitiin kirjastotalo. Arkkitehti Bertel Strömmer teki parhaansa, jotta rakennus muistuttaisi mahdollisimman vähän entisyydestään. Mutta jälkiä voi yhä nähdä, jos tietää mitä etsii. Rakennuksella on edelleen ristikirkon muoto, ja sen itäpäädystä työntyy esiin puolipyöreä apsis. Myös sen pääportaat ovat alkuperäiset – ja vaikuttavat suhteettoman suurilta, kun niiden takana ei ole enää kirkon fasadia torneineen.

Riihimäen varuskuntakirkkoon ei kohdistunut vastaavaa julkisuuden painetta, koska se oli syrjäisellä paikalla ja suljetulla varuskunta-alueella. Valtio tarjosi sitä heti itsenäistymisen jälkeen Riihimäen seurakunnalle, joka osti kirkonkellot ja ripusti ne kaupunginkirkon tapuliin, mutta ei ollut kiinnostunut muusta. Tämän jälkeen kirkkoa alettiin käyttää asevarastona. Sipulikupolit hajotettiin ja jossain vaiheessa koko kellotorni joko kaatui tai kaadettiin.

1950-luvulla puolustusministeriö alkoi systemaattisesti hävittää rapistuneita varuskuntakirkkoja. Myös Riihimäen kirkko määrättiin purettavaksi, mutta varuskunnassa syntyi tukiyhdistys, joka alkoi kampanjoida sen kunnostamiseksi. Jatkosodan aikaisten kokemusten on arveltu vaikuttaneen mielipiteiden muuttumiseen. Sotaveteraanit olivat nähneet Karjalassa, miten kaltoin Neuvostoliitto kohteli kirkkoja, ja halusivat pystyä parempaan.

Hanke myös onnistui. Romahtamispisteeseen päässyt kirkko korjattiin ja rahat koottiin myyjäisillä, postikorteilla ja talkoilla. Valtio vuokrasi kirkon Riihimäen seurakunnalle, ja se avattiin luterilaiseksi kunnostettuna syksyllä 1960.

Hämeenlinnan vanha varuskuntakirkko – tai se mitä siitä on jäljellä – toimi kaupunginkirjastona 1980-luvulle asti. Sen jälkeen sen käyttäjät ovat vaihtuneet useita kertoja. Nykyisin se on Hämeenlinnan Kumppanuustalo joka tarjoaa tiloja kansalaisjärjestöille. Uudeksi kaupunginmuseoksikin sitä on viime vuosina soviteltu.

Rakennus on kipupiste Hämeenlinnan historiassa. Vanhan kirkon hävittämisestä puhutaan nykyään avoimesti kulttuuriskandaalina ja kaupungin ortodoksiväestön nöyryyttämisenä. Hämeen Sanomat, sama lehti jonka yleisönosastossa kirkkoa vaadittiin kiivaasti hävitettäväksi sata vuotta sitten,kirjoitti vuonna 2005 miten ”kaupungin komeimman rakennuksen kohtaloksi koitui asukkaiden epäluulo venäläisten valtaa ja ortodoksisuutta kohtaan”. Sen ottamista takaisin kirkkokäyttöön on ehdotettu, mutta ainakin toistaiseksi ilman tuloksia. Nykyisessä muodossaan se ei soveltuisi kirkoksi ilman suuria muutostöitä.

Riihimäen varuskuntakirkon tulevaisuus on epävarma. Sen taival luterilaisena kirkkona päättyi jouluna 2023, jonka jälkeen kirkko desakralisoitiin eli se poistettiin virallisesti kirkollisesta käytöstä ja siitä riisuttiin kristilliset symbolit. Riihimäen seurakunnan vuokrasopimus valtion kanssa päättyi, eikä kirkossa ollut viimeisinä vuosina enää juurikaan tilaisuuksia.

Kirjallisuus

Hanna Kemppi, Kielletty kupoli, avattu alttari. Venäläisyyden häivyttäminen Suomen ortodoksisesta kirkkoarkkitehtuurista 1918–1939 (2016)

Inka-Maria Laitila, Ortodoksisuus Hämeenlinnassa (1993)

Jari Lehtoväre, Riihimäen varuskunnan historia I: 1909–1939 (2001)

Raija Niemi, Riihimäen rakennuskulttuuria 2010 (2010)

Aili ja Lauri Palva, Seurakunnallista elämää Riihimäellä vuoteen 1971 (1972)

Lehtiartikkelit

”Metropoliitta haluaa Hämeenlinnan raiskatun ortodoksikirkon takaisin kirkkopyhätöksi”. Yle Häme 3.7.2011.

”Riihimäen varuskuntakirkon vuokrasopimus päättyy ja seurakunta saa lähteä”. Hämeen Sanomat 4.5.2023.

”Tuleeko entisestä kirjastosta jälleen ortodoksikirkko?” Hämeen Sanomat 1.7.2011.

”Viha tuhosi venäläisen sotilaskirkon” Hämeen Sanomat 25.11.2005.