Erään arkkitehdin antiikkiunelma – Hämeenlinnan kirkko

Teksti Juha-Matti Granqvist, historioitsija

1700-luvun puolivälissä Italiassa alettiin kaivaa esiin Herculanumin ja Pompejin kaupunkeja. Sen vuoksi Hämeenlinna sai puoli vuosisataa myöhemmin Suomen oudoimman kirkon.

Tämä on tietenkin karkea yleistys. Hämeenlinnan kirkon syntyyn vaikuttivat muutkin tekijät. Mutta jos kaivaudutaan juurisyihin, on lähdettävä liikkeelle vuodesta 1738, jolloin espanjalainen sotilasinsinööri Roque Joaquín de Alcubierre osui Herculanumin raunioihin kaivauttaessaan perustuksia Napolin kuninkaan uuteen kesähuvilaan.

Kaksi koskemattomana löydettyä roomalaiskaupunkia olivat sensaatio. Tutkijat ja taiteilijat virtasivat Italiaan ja koko Euroopassa alkoi antiikkibuumi. Selvimmin tämä näkyi rakennustaiteessa. Arkkitehdit hylkäsivät barokin ja rokokoon rönsyilevän koristeellisuuden ja ottivat ihanteekseen roomalaisen tyylin – pylväät ja päätykolmiot, marmorinvalkeat seinät ja askeettisen eleganssin. Syntyi tyylisuunta nimeltä uusklassismi.

Vuonna 1784 kaksi antiikki-intoilijaa kohtasi toisensa ikuisessa Roomassa. Toinen heistä oli Ruotsin kuningas Kustaa III, joka kierteli ostelemassa veistoksia taidekokoelmaansa, toinen ranskalainen arkkitehti ja taidemaalari Louis Jean Desprez, joka mittaili roomalaisia rakennuksia. Miesten ajatukset kävivät yksiin, joten Kustaa toi Desprez’n mukanaan Ruotsiin ja teki tästä hoviarkkitehdin.

Desprez oli kunnianhimoinen mies jonka kunnianhimo valui hukkaan Ruotsissa. Hän vietti valtaosan ajastaan suunnittelemalla lavasteita kuninkaalliseen teatteriin. Kustaa III:lla oli kyllä suuria suunnitelmia, mutta ne olivat niin suuria, ettei mikään niistä valmistunut. Haagan puistossa Tukholmassa on yhä jäljellä suunnattomat perustukset, joiden päälle oli määrä rakentaa uusi kuninkaallinen palatsi roomalaiseen tyyliin ja Desprez’n piirustusten mukaan. Yhtään seinäkiveä ei ehditty muurata ennen kuin Kustaa kuoli ja rahan haaskauksena pidetty hanke keskeytettiin.

Pantheon, Rooman kaikkien jumalten temppeli, oli Desprez’lle jonkin sortin pakkomielle Tässä hän ei ollut yksin, sillä se oli pakkomielle oikeastaan kaikille uusklassisille arkkitehdeille. Kupolin kattamaa pyöreää temppeliä pidettiin roomalaisista rakennuksista täydellisimpänä, symmetrian ja yksinkertaisuuden ihmeenä, ja sitä jäljiteltiin kaikkialla. Desprez piirsi lukuisia Pantheon-jäljitelmiä, mutta ne jäivät kaikki paperille.

Paitsi yksi. Hämeenlinnan kirkko.

Hämeenlinnan kaupunkia siirrettiin 1770-luvulla kilometrin verran etelään, jotta keskiaikaista Hämeen linnaa voitiin laajentaa. Uusi kaupunki tarvitsi tietenkin uuden kirkon. Vieraillessaan Suomessa vuonna 1785 kuningas lupasi armollisesti lahjoittaa varat sen rakentamista varten. Samalla hän viskasi aiemmat rakennussuunnitelmat sivuun ja antoi työn hoviarkkitehdilleen.

Hämeenlinnan kirkosta tuli yksi harvoja Louis Jean Desprez’n toteutettuja suunnitelmia. Hän piirsi siitä pienennetyn ja yksinkertaistetun Pantheon-kopion. Kirkkosalista tuli täysin pyöreä ja muuratulla kupolikatolla katettu, kuten esikuvassaankin. Leveän temppelipäädyn Desprez sen sijaan korvasi umpieteisellä, jonka kattoa kannattelee kaksi joonialaista pylvästä.

Kun kirkko vihittiin käyttöön joulukuussa 1798, Kustaa III oli murhattu ja Desprez joutunut epäsuosioon. Hän ei saanut tilauksia uudelta hallitsijalta, ja hänet pakotettiin eläkkeelle kuninkaallisesta teatterista, jonka lavastusten suunnitteleminen oli ollut hänen tärkein elantonsa. Desprez kuoli vuonna 1804 työskenneltyään viimeiset vuotensa hengenpitimikseen piirustuksenopettajana.

Hämeenlinnan uusi kirkko sai Suomessa aikaan pienen muoti-ilmiön. Ristikirkkojen muuntelumahdollisuudet oli 1700-luvun kuluessa kokeiltu loppuun, ja ne olivat menossa pois muodista. Moni kirkonrakentajamestari innostui siksi uudesta kirkkotyypistä. 1800-luvun alkupuolella Suomeen valmistui puolen tusinaa puista pyörökirkkoa. Jakob Riftin suunnittelemat Alavuden ja Vimpelin kirkot olivat niistä kunnianhimoisimmat ja myös eniten esikuvaansa muistuttavat.

Hämeenlinnalaiset eivät sen sijaan pitäneet pantheonistaan. He valittivat, että se ei näyttänyt eikä tuntunut kirkolta, että siitä puuttui kaikki hartaus, ja että jumalanpalvelusten pitäminen siinä oli vaikeaa. Tyytymättömyys kohdistui ennen kaikkea kirkkosaliin. Muissa pyörökirkoissa sisätilat oli järjestetty tavanomaisesti, mutta Desprez oli vienyt roomalaisuuden loppuun asti. Hämeenlinnan kirkkosali oli amfiteatteri. Alttari oli keskellä salia ja penkkirivit kiersivät sitä nousevissa kehissä. Saarnastuoli oli sakastin oven yläpuolella.

Kun pappi toimitti alttaripalvelusta, hän oli selin puoleen seurakuntaan. Saarnastuolissa hän oli taas puolen seurakunnan selän takana. Lisäksi kupolisali kaikui sietämättömästi. Sanomalehti Hämäläinen kertoi vuonna 1859, että eräs vieraileva pappi oli Hämeenlinnan kirkossa saarnatessaan luullut seurakunnan pilkkaavan häntä ja matkivan hänen puhettaan. Kaiku kun toisti papin jokaisen sanan toisessa päässä kirkkoa.

Hämeenlinnalaiset kävivät hidasta taistelua kirkkonsa muuttamiseksi. Heti nähtyään piirustukset he vaativat, että siihen piti saada torni. Kuningas suostui vain erilliseen kellotapuliin, ja sekin piti rakentaa tarpeeksi kauas kirkosta. Tapuli tuhoutui vuoden 1831 kaupunkipalossa, eikä Kustaa III ollut enää vahtimassa kirkon tyylipuhtautta, joten hämeenlinnalaiset rakensivat uuden tornin, joka oli kiinni kirkossa ja kohosi paljon kupolia korkeammalle.

Kirkkoon ehdotettiin muitakin muutoksia pitkin 1800-lukua, mutta kukaan ei halunnut maksaa niitä. Lopulta kaupungin kasvu pakotti seurakunnan ryhtymään toimiin. Pyörökirkon valmistuessa Hämeenlinnassa oli tuhat asukasta, sata vuotta myöhemmin heitä oli jo viisituhatta. Kirkko oli jäänyt auttamattoman pieneksi. Seurakunta antoi 1890 toimeksiannon arkkitehti Josef Stenbäckille, jolla oli lähes monopoliasema Suomen kirkkosuunnittelussa. Tämä ehdotti kokonaan uuden kirkon rakentamista muualle kaupunkiin. Myös vanhan kirkon laajentaminen oli Stenbäckin mukaan mahdollista, vaikkakin epäsuotuisampaa.

Hämeenlinna olisi voinut saada samanlaisen uusgoottilaisen kaupunkikirkon kuin Mikkeli ja Kotka, joiden kirkot Stenbäck suunnitteli samoihin aikoihin. Seurakunta valitsi kuitenkin säästösyistä kakkosvaihtoehdon. Vuonna 1892 vanha kirkko muutettiin ristikirkoksi rakentamalla siihen kaksi sivusiipeä. Samalla kirkkosali normalisoitiin, lattia tasoitettiin ja alttari siirrettiin itäpäätyyn.

Muutostöitä ei juuri vastustettu. Rakennussuojelu oli 1800-luvun lopulla vielä lapsenkengissään ja keskittyi kaikkein vanhimpiin rakennusmuistomerkkeihin kuten keskiaikaisiin linnoihin. Muinaistieteellisen toimikunnan puheenjohtaja, professori Carl Gustaf Estlander, toivoi että kirkko jätettäisiin ennalleen ainutlaatuisena uusklassismin ajan muistomerkkinä. Hänen lausunnollaan ei kuitenkaan ollut muuta seurausta kuin että toimikunta kartoitti kirkon ennen muutostöitä.

Hämeenlinnan kirkko peruskorjattiin 1964 Aarno Ruusuvuoren johdolla. Nyt Stenbäckin muutostöitä pidettiin virheenä, ja korjauksen tavoitteena oli päästä mahdollisimman lähelle Desprez’n alkuperäistä visiota. 1890-luvun uusgoottilainen sisustus purettiin ja ikkunoista poistettiin lasimaalaukset, vain alttaritaulu sai jäädä. Kirkkosalista tehtiin niin valkea ja askeettinen kuin mahdollista. Jopa amfiteatterimuodon palauttamista harkittiin, mutta sitä ei tehty.

Nykyisessä asussaan kirkko on kompromissi, roomalaisuudesta innostuneen arkkitehdin ja tavanomaista kirkkoa toivoneiden hämeenlinnalaisten tahtojen taistelun tulos. Mutta muutetussa muodossaankin se on 1700-luvun uusklassismin hienoin suomalainen edustaja – Berliinin Brandenburgin portin, Pariisin Panthéonin ja Washingtonin Valkoisen talon kaukainen pikkuserkku. Ja samalla se on yksinäinen muistomerkki ranskalaiselle arkkitehdille, joka viskautui kylmään Pohjolaan eikä saanut suunnitelmistaan toteutettua juuri muuta kuin erään pikkukaupungin pikkukirkon.

Lähteet ja kirjallisuus

E. A. Alanen, Hämeenlinnan kirkko 1798–1948 (1948)

Nimimerkki J. W. L., ”Hämeenlinnan kirkko”. Hämäläinen 15.4.1859.

Marja Terttu Knapas, ”Hämeenlinnan kirkko – pohjoisen Pantheonin syntyhistoriaa”. Arx Tavastica 11 (2001)

Henrik Lilius, ”J. L. Desprez’n Hämeenlinnan kirkko”. Suomen museo 68 (1961)

K. O. Lindeqvist, Hämeenlinnan kaupungin historia II (1926) ja III (1930)

Mari Tossavainen, “Hämeenlinnan pyörökirkon ja kirkkointeriöörin muutos 1800-luvun lopulla”. Arx Tavastica 14 (2020)

Nils G. Wollin, Desprez i Sverige (1936)