Kadonnutta keskiaikaa etsimässä – Lopen vanha kirkko

Sanapari ”keskiaikainen kirkko” tuonee useimpien suomalaisten mieleen jyhkeän harmaakivikirkon holveineen ja seinämaalauksineen. Tämä on kuitenkin vain osa totuutta, sillä vain rikkailla seurakunnilla oli keskiajalla varaa kivikirkkoihin. Suurin osa kirkoista oli pieniä ja puisia.

Keskiaikaisia puukirkkoja meillä ei enää ole. Ne ovat vuosisatojen kuluessa palaneet tai purettu uusien tieltä. Viimeinen niistä, Saloisten kirkko Pohjois-Pohjanmaalla, tuhoutui tulipalossa vuonna 1930. Mutta meillä on muutamia uuden ajan alun kirkkoja jotka edustavat rakenteeltaan ja ulkomuodoltaan täysin keskiaikaista tyyppiä. Ja harva niistä on yhtä hieno kuin Lopen vanha kirkko, Santa Pirjo.

Loppi on Tammelan ylängöllä, Hämeen ja Varsinais-Suomen rajamaalla. Tuo maaperältään karu, järvinen ja soinen alue oli Etelä-Suomen viimeinen erämaa. Loppilaiset kaskesivat metsiä ja polttivat tervaa vielä kauan sen jälkeen kun moinen toiminta oli jo muualta etelästä loppunut. Santa Pirjokin on erämaakirkko, pieni ja karu jo katoamassa olleen rakennustradition edustaja.

Sen tarkasta iästä on käyty ankaraa kissanhännänvetoa, sillä seurakunnan arkisto on palanut ja kaikki kirkon rakentamiseen liittyvät asiakirjat sen mukana. Lopen seurakunta lohkaistiin irti Janakkalasta vuonna 1549 ja se sai ensimmäisen kirkkonsa samoihin aikoihin. Santa Pirjoa pidettiin pitkään tänä ensimmäisenä kirkkona.

Jotkut tutkijat arvelivat sitä jopa keskiaikaiseksi, perusteena sekä sen rakenteellinen vanhanaikaisuus että sen kantama pyhimyksen nimi. Pirjo on tietenkin väännös pyhästä Birgitasta, Ruotsin valtakunnan suosituimmasta omasta pyhimyksestä, jolle oli Suomessa omistettu lukuisia kirkkoja sekä luostari Naantalissa. Kirkon alttarillakin seisoi keskiaikainen pyhimyspatsas, puinen Madonna 1400-luvulta, jonka alkuperä on hämärän peitossa. Se on nyttemmin siirretty Lopen uuteen kirkkoon.

Keskiajan kirkkoihin liittyy runsaasti legendoja. Vanha kansa kuvitteli, että kun ruotsalaiset aikanaan tulivat Suomeen, heidän oli hätisteltävä tieltään peikot ja jättiläiset. Joissakin legendoissa uudet kristilliset vallanpitäjät onnistuivat liittoutumaan pakanallisten voimien kanssa, ja esimerkiksi Lammin kirkon sanotaan olevan jättiläisen rakentama. Toisissa ne taas vastustivat kaikin keinoin tunkeutujia ja heidän rakennushankkeitaan.

Lopella asui tarinan mukaan oma jättiläinen, Lopen piru eli paara. Kun pitäjään rakennettiin kirkko, se ei pakanallisena olentona sietänyt kellonsoittoa vaan valitti ”En saa enää rauhaa kun Santa Pirjo pauhaa”. Se heitti kirkkoa valtavalla kivenlohkareella, mutta ei osunut, ja lohkare putosi Loppijärven rantaan, missä se edelleenkin on. Samanlainen kertomus tunnetaan monelta muultakin paikkakunnalta, joten joko kirkkojen heittely kivillä oli jättiläisten modus operandi, tai sitten samat perustarinat kiersivät ympäri maata.

Sekä kiviset että puiset keskiaikaiset kirkot noudattivat samaa perusmuotoa: suorakulmainen ja jyrkkäkattoinen runkohuone, jonka eteläsivulla oli eteinen ja pohjoissivulla sakasti. Alttari oli vanhan kristillisen perinteen mukaisesti aina idässä, auringonnousun ja jälleensyntymän ilmansuunnassa.

Vanhimmat puukirkot olivat vain yhden hirren mittaisia. Isomman rakentaminen oli hankalaa, sillä hirsien jatkaminen teki rakenteesta huteran. Asuintaloissa ongelmaa ei ollut, koska niitä tukivat väliseinät, joita kirkoissa ei ollut. Keskiajan lopulla Pohjanmaalla kehitetty tukipilarikirkko toi toimivan ratkaisun tähän pulmaan. Siinä seinien saumakohtia vahvistettiin hirsistä salvotuilla jykevillä tukipilareilla.

Santa Pirjo on pituudeltaan kaksi hirrenmittaa. Loppilaiset eivät kuitenkaan käyttäneet pohjalaistyylisiä tukipilareita vaan turvautuivat vanhempaan ja alkeellisempaan ratkaisuun: hirsiä on jatkettu pitkien seinien keskeltä ja eteinen ja sakasti on rakennettu liitosten kohdalle tukemaan niitä. Lisäksi kirkkosalin katossa on neljä seinästä seinään kulkevaa sideparrua estämässä rakennusta vääntyilemästä.

Seinähirsien liitoskohdat ovat yhä näkyvissä sakastin oven päällä. Jokainen muukin hirsisalvos, puuliitos ja rakenneratkaisu on esillä, sillä kirkkosali on paljasta hirttä. Saarnastuoliin maalatut yksinkertaiset mustavalkoiset ornamenttikuviot ovat ainoa alkuperäinen maalin pilkahdus. Muuten koristelu hoidettiin paljaan puun eri muodoilla, kuten länsilehterin kaiteen sahatuissa koristekuvioissa.

Kiehtovin yksityiskohta on sakastin päällä oleva ”piikalehteri”, umpiseinäinen koppi josta näkee kirkkosaliin leveän ja matalan aukon kautta, hieman kuin aitan luhdista pihalle. Se edustaa kaikkein vanhinta, keskiaikaista lehterityyppiä – palaneessa Saloisten kirkossa oli samanlainen – ja on nykyään kaiketi sen viimeinen säilynyt edustaja. Jo mainittu länsilehteri, pitäjän käsityöläismestareille varattu ”hantvärkkariparvi”, joka rakennettiin samaan aikaan, on jo modernia tyyppiä, avoin ja kaiteella kirkkosalista erotettu.

Useimmat vanhimmat puukirkkomme on purettu uusien tieltä tai modernisoitu tunnistamattomiksi. Santa Pirjon pelastukseksi koitui sen pienuus ja sen sijainti jyrkän kirkonmäen harjalla. Kun seurakunta kasvoi, vanhan kirkon kunnostamista ei pidetty järkevänä, eikä paikka soveltunut uudelle. Lopen uusi kirkko valmistui vuonna 1805 kilometrin verran pohjoisemmas. Vanha yritettiin myydä huutokaupalla rakennusmateriaaliksi, mutta kukaan ei ostanut sitä.

Myymättömyys osoittautui sittemmin onneksi. Lopen uusi kirkko paloi 1858 salaman sytyttämänä ja seurakunta oli neljätoista vuotta evakossa Santa Pirjossa. Tuolloin alkuperäinen eteinen ja pätkä eteläseinää purettiin ja tilalle rakennettiin lisäsiipi, jotta kirkkokansa mahtui sisään. Vuonna 1880 jouduttiin jälleen evakkoon, tällä kertaa viideksi vuodeksi, sillä seuraavakin kirkko paloi salamaniskusta. Lopen suuri poika, kirjailija ja kansatieteilijä Sakari Pälsi, vietti lapsuuttaan juuri 1880-luvulla ja kirjoitti myöhemmin muistelmissaan Santa Pirjosta:

Se vanheni ja rapistui, mutta oli sitkeähenkinen ja hyväonninen. Siihen eivät yltäneet tulipalot, eikä iskenyt salamakaan, vaikka poltti peräkkäin kaksi nuorempaa kirkkoa. Silloin uutta rakennettaessa vanha kelpasi väliaikaisesti, ja sen ahtauteen sulloutui kasvanut seurakunta, katseli maalaamatonta sisustaa ja ihmetteli paikoilleen jääneitä katolisia pyhimyksiä.

Santa Pirjo restauroitiin alkuperäiseen asuunsa 1916. Lisäsiipi purettiin pois ja tilalle rakennettiin alkuperäisen kaltainen eteinen. 1900-luvun loppupuolella restaurointeja tehtiin lisää, ja niiden yhteydessä ratkesi myös kirkon ikä. Dendrokronologisen ajoituksen mukaan sen hirret on kaadettu talvella 1665–1666. Kyseessä on toisin sanoen Lopen toinen kirkko, vanhimman 1500-luvun kirkkorakennuksen seuraaja. Pyhimyksen nimi lienee kulkeutunut perintönä edeltäjältä.

Vaikka kirkko nuoreni yli sata vuotta vanhempiin arvioihin verrattuna, on tämäkin ikä erittäin kunnioitettava. Santa Pirjoa vanhempia puukirkkoja Suomessa on tiettävästi vain neljä, ja kaikkein vanhimpana pidetty Vöyrin kirkko on vain nelisenkymmentä vuotta iäkkäämpi.

Lopen kirkko on hieno juuri vaatimattomuutensa takia. Se on pienen erämaapitäjän pieni erämaakirkko, tavallisten kirvesmiesten vuosisataisen perinteen voimalla rakentama. Juuri tämä karuus ja yksinkertaisuus sai myöhemmät vuosisadat väheksymään vanhimpia puukirkkoja. Samasta syystä moderni taidehistoria ihailee niitä kansanomaisen hirsirakennustaidon mestarinäytteinä.

Jean Sibeliuksen tunnettua musiikkivertausta mukaillen: jos uudemmat ja muodikkaammat kirkot ovat hienosti sekoitettuja cocktaileja, on Lopen kirkko lasillinen jääkylmää ja raikasta lähdevettä.

Lähteet ja kirjallisuus

Jorma Kallenautio, Lopen historia kunnallisen itsehallinnon aikana I (1976)

Lars Pettersson et al, Suomalainen puukirkko (1992)

Lars Pettersson, ”Puukirkkojen varhaisvaiheita” teoksessa Ars – Suomen taide 2 (1988)

Sakari Pälsi, Omaa työtä (1947)

Suomen kirkot ja kirkkotaide 1–2 (1988)

Sakari Vuorenrinne, ”Santa Pirjon kirkko. Lopen keskiaikaisen puukirkon rakennusvaiheita.” Kotiseutu 3/1973.