Kehto

Teksti Riina Romppainen, näyttelyamanuenssi, Hämeenlinnan kaupunginmuseo

Kehtoperinteitä eri puolilta Suomea

Länsi-Suomessa oli tavallista, että lapsi nukkui kehdossa sekä yöllä että päiväunillaan. Itä-Suomessa taas kehtoa käytettiin nukkumapaikkana vain päivisin ja öisin lapsi makasi äitinsä vieressä.

Kehdon keinutus auttoi lasta nukahtamaan ja nukkumaan. Keruuaineistossa 1800- ja 1900- lukujen vaihteessa lapsilikkoina toimineet nuoret tytöt muistelivat kauhuissaan, kuinka vanhempien ollessa töissään muualla, lasta piti koko ajan keinuttaa, edes tarpeillaan ei saanut käydä. Yleisenä tapana oli, että kuka vaan pirttiin sattui astumaan, saattoi ruveta kehtoa jalallaan keinuttelemaan. Kerrotaanpa joskus koirankin oppineen tähän virkaan.

Kehdot ilmestyivät Länsisuomalaisten säätyläiskotien lattioille 1600-luvun lopulla. Talonpoikaistalojen sisustukseen ne vakiintuivat vasta 1700-luvun loppupuolella ja syrjäyttivät erilaiset kopat ja korit. Rannikolla kehdot, kuten muutkin huonekalut, koristeltiin kauniisti maalauksilla. Kehtoa tehtiin pitkittäis- tai poikittaisjalaksisena. Ahkeran keikuttamisen jälkiä paikattiin usein jalaksia paikkaamalla. Pirtin epätasaiseksi kulunut lattia antoi varmasti lisänsä keinumisen tärinään. Hienommissa kehdoissa saattoi olla aluskehikkokin, mutta maalaistuvissa ei niitä nähty tarpeellisiksi. Lapsi nukutettiin yleensä kehdossa niin kauan kuin he sinne vain sopivat. Tai perheeseen syntyi seuraava kehdon tarvitsija. Tiukka kapalointi esti kehdosta putoamisen istumaan oppineeltakin.

Kehdoissa oli usein pohjalla kankaan alla rahkasammalta, jota nostettiin kuivumaan paaleina. Sammalia kuivateltiin, vaikkapa puiden välissä, jo etukäteen siltä varalta, jos lapsia syntyisi taloon. Talvella niitä kun ei pystynyt keräämään ja sammalien tuli olla ennen käyttöä kunnolla kuivuneita. Vauvan alla kastuneet sammaleet kuivateltiin uunin päällä ja käytettiin kuivahtaneina uudelleen. Useissa kehdoissa on pohjassa puukolla veistetyt urat ja reiät, joista pissa valui suoraan lattialle.

Uskomuksia ja lääketiedettä

Kehtoa ei saanut keinuttaa tyhjänä, koska se olisi ennustanut kuolemaan. Sitä ei saanut myöskään veistää lepästä, varsinkaan harmaanlepästä eli ”paskalepästä”, koska silloin siinä nukkuneella lapselle ei olisi ollut onnea elämässään. Kastamattoman lapsen suojaksi saatettiin piilottaa rautaesine, kuten puukko, kehdon pohjalle. Kehto voitiin asettaa myös tuvassa paikkaan, jossa joku oli aikaisemmin kuollut ja näin suojella lasta pahoita voimilta.

1900-luvun alusta lastenhoito alkoi kiinnostaa lääketiedettä. Lääkärit alkoivat kauhistella kansan vimmaa keinutella lapsiaan ahkerasti. Epäiltiin, ettei sellainen meno voinut olla edes terveellistä pienille aivoille. Pienokainenhan meni aivan sekaisin moisesta renkutuksesta. Vähitellen kehdot jäivät pois käytöstä vähitellen toiseen maailmansotaan mennessä. Järkeistetty lastenhoito kehotti opettamaan lasta nukkumaan ilman keinutuksia omaan sänkyynsä.

Maitosarvi

Kun imeväisikäinen jätettiin toisten hoitoon, piti ratkaista vauvan syöttäminen. Jos talossa oli maitoa saatavilla, sitä annettiin lusikalla, syöttösarvesta tai suoraa hoitajan suusta lämpimänä. Syöttösarveen maito tai velli lusikoitiin lapsen imettäväksi. Tuoretta maitoa pidettiin jopa pientä vatsaa rikkovana, joten maidon pientä hapantumista ei nähty pahana. Velliä voitiin valmistaa vedestä, maidosta, sokerista leivästä ja jopa oluesta erilaisina sekoituksina. Lapsen käteen saatettiin antaa sokerimuruja kankaaseen käärittynä tai vaikkapa suolasilakan häntä. Uskottiin, että jo pienen teki mieli suolaa. 1900-luvulle tultaessa lääkärit kauhistuivat korvikkeiden laajaa valikoimaan ja tuomitsivat muun muassa kahvipurun syöttämisen imeväisikäiselle.