Knut Possen pellolla – Tuuloksen kirkko

Kirkko on tunnetun sanonnan mukaisesti keskellä kylää, ja kylän kasvaessa kirkon miljöö on muuttunut usein hyvinkin radikaalisti. Alun perin sitä ympäröivät hiekkatiet ja hirsimökit, nykyisin se on parkkipaikkojen ja halpahallien välissä.

On kuitenkin joitakin paikkakuntia, joilla moderni aika tuntuu kohteliaasti väistäneen vanhaa kirkkoa ja jättäneen sen rauhaan. Tällainen on esimerkiksi tammikuussa esitelty Lopen Santa Pirjo, joka on jäänyt omaan rauhaansa peltojen ympäröimälle mäelleen, kun uusi kirkko on vetänyt kehityksen hieman kauemmaksi. Ja tällainen on myös Tuuloksen kirkko.

Tuuloksen kirkko rakennettiin aikanaan liikennesolmuun. Sen vierestä kulki Viipurista Pohjanmaalle vienyt valtatie, ja sen ohi virtaava Sairalanjoki oli vielä keskiajalla purjehduskelpoinen väylä Hauhon reitin vesistöön. Sen jälkeen se onkin vuosisata vuosisadalta jäänyt yhä sivumpaan valtaväylistä. Jokainen tienoikaisu on vienyt valtatien kauemmaksi. Sairalanjoki on kasvanut umpeen. Koko Tuuloksen kirkonkylä on oikeastaan nukahtanut omaan rauhaansa, kun Syrjäntaasta on tullut uusi kuntakeskus.

Kansallismuseon kokoelmissa on valloittava, ”Maaherran Juhan” maalaamaksi merkitty naivistinen taulu, joka esittää perunan istutusta Eerolan talon rantapellolla Suolijärven rannalla 1800-luvulla. Järven takana näkyvät Tuuloksen kirkko tapuleineen ja kirkkomaineen sekä kirkonkylän talot. Maisema on edelleen, melkein kaksi vuosisataa myöhemmin, oikeastaan prikulleen samanlainen. Järven ranta on korkeintaan pusikoituneempi.

Tuulos oli pieni pitäjä, viereisen Lammin kappeliseurakunta. Myös Tuuloksen kirkko on pienimpiä ja vaatimattomimpia keskiaikaisia kirkkojamme. Se mahtuisi poikittain jonkin suuremman pitäjänkirkon sisään. Punatiilisissä päädyissä ei ole isompien kirkkojen mahtipontisia koristekuvioita, ainoastaan yksinkertaiset ristit. Pientä kokoa kompensoi tosin poikkeuksellisen jyrkkä katto. Sen harjalla oli alun perin vielä kattoratsastaja, myöhäiskeskiajalle tyypillinen pitkäpiikkinen koristetorni, joka purettiin 1700-luvulla, kun katto uusittiin.

Sakastin päätyyn on muurattu kivinen aatelisvaakuna. Se kuuluu sotapäällikkö ja valtaneuvos Knut Posselle (n. 1440–1500), yhdelle myöhäiskeskiaikaisen Ruotsin valtakunnan napamiehistä. Hänet tunnetaan parhaiten mystisen Viipurin pamauksen aiheuttajana, mutta sitä ennen hän oli 1470-luvulla Hämeen linnan päällikkö. Tuolloin hän omisti Tuuloksen Sairialan kartanon, jonka pellolle kirkko on rakennettu.

Vanhimmat tutkijat arvelivat näiden seikkojen nojalla, että Knut Posse rakensi kirkon yksityiseksi kartanokappelikseen Sairialassa asuessaan. Tällä selitettiin sen pieni koko, kuten myös sen epätavallinen sijainti matalalla rantapellolla eikä ympäristöään hallitsevalla mäellä.  Lattian alla olevaa kivistä hautaholviakin veikkailtiin Possen itselleen rakentamaksi viimeiseksi leposijaksi.

Posse-teoriassa on kuitenkin ongelmia. Kirkkosalin katto on alusta asti ollut puinen, mutta sen seinissä on muuratut holvikannakkeet. Toisin sanoen kirkkoon piti rakentaa holvit mutta niitä ei koskaan rakennettu. Tämä on tarkoittaa yleensä, että rakennustyö oli kesken 1520-luvulla, kun Kustaa Vaasa toteutti uskonpuhdistuksensa ja vei kirkolta kalleudet ja verotulot. Holvit kun olivat rakennustyön viimeinen, teknisesti haastavin ja usein myös kallein vaihe, jota köyhtyneillä seurakunnilla ei ollut enää varaa toteuttaa.

Uskonpuhdistuksen aikana Knut Posse oli ollut poissa Tuuloksesta jo melkein puoli vuosisataa. Johtavaksi teoriaksi muodostui siksi, että hän olisi käynnistänyt kirkon rakennustyöt, mutta vain sakasti olisi saatu valmiiksi ennen hänen lähtöään Viipuriin. Tämä olisi järkeenkäypää, sillä kirkonrakennustyöt aloitettiin aina sakastista. Arvoesineet ja ehtoollisviini kun oli saatava mahdollisimman nopeasti lukkojen taakse.

Kaikki Suomen keskiaikaiset kirkot uusimmin menetelmin ajoittanut Markus Hiekkanen on esittänyt eriävän mielipiteen. Sakasti ja muu kirkko ovat hänen mukaansa tyylillisesti niin yhdenmukaiset, että niiden on oltava saman rakennusporukan työtä ja korkeintaan muutaman kesän työn tulosta. Näin ollen kirkko olisi rakennettu juuri ennen uskonpuhdistusta 1500-luvun alkupuolella. Vaakuna sakastin päädyssä olisi siten postuumi kunnianosoitus Knut Posselle – ehkäpä hän oli Sairialan omistaessaan lahjoittanut seurakunnalle maata tai rahaa.

Legenda Knut Possen kartanokirkosta elää kuitenkin sinnikkäästi, ja uutta todistusaineistoakin löytyy aina toisinaan. Viimeisimmässä, vuonna 2013 tehdyssä arkeologisessa selvityksessä sakastin ympäriltä ja alta löytyi hiiltyneitä puurakenteita. Myös sakastin seinissä kalkkimaalin alla tiedetään olevan palojälkiä. Onko sen kyljessä siis ollut aluksi puukirkko, joka on jossain vaiheessa palanut, eli onko se sittenkin paljon muuta kirkkoa vanhempi? Vai ovatko rakennustelineet vain kärähtäneet työmaalla?

En ole tässä blogisarjassa kirjoittanut aiemmin hautausmaista, mutta Tuuloksen kohdalla siihen on syytä. Vain harvassa paikassa voi nimittäin aistia yhtä selvästi, miltä esimoderni kirkkomaa näytti.

Keskiaikainen kirkkomaa oli pitäjäläisten kollektiivinen yhteishauta. Tässä suhteessa se ei eronnut paljonkaan pakanallisesta kalmistosta. Tilaa oli vähän ja hautapaikkoja käytettiin jatkuvasti uudelleen. Kun uusia hautoja kaivettiin, vanhat hävitettiin niiden tieltä, ylös nousseet luut vietiin luuhuoneeseen maatumaan ja levitettiin sitten tuhkana takaisin kirkkomaalle. Pysyviä muistomerkkejä haudoilla ei ollut. Eerolan talon perunanistutusta esittävässä taulussa näkyy, miten kirkkomaa on täynnä valkeita puuristejä. Ne ovat kaikki lahonneet pois.

Tuuloksen kirkkomaa on muodoltaan ja ulkonäöltään mitä tyypillisin tällainen vanhan ajan kalmisto. Se muodostuu suhteellisen pienestä nelikulmaisesta alueesta kirkon eteläpuolella – ja sitä on sentään laajennettu pariin otteeseen, joten voi vain kuvitella, miten hätkähdyttävän pieni se alun perin oli. Kirkkomaa oli aina kirkon eteläpuolella, koska pohjoista pidettiin paholaisen ilmansuuntana. Puita ja pensaita ei aikanaan ollut ollenkaan, koska koko alue oli reunasta reunaan täynnä hautoja, ja kirkkomaa on edelleenkin varsin avoin.

Alun perin Tuuloksen kirkkomaata kiersi hirsistä salvottu, pärekatolla katettu ja mustaksi tervattu aita. Se korvattiin 1790-luvulla laajennuksen yhteydessä nykyisellä kiviaidalla. Kirkon aidassa tuli myös olla näyttävä portti, joka symboloi siirtymää maallisesta sfääristä pyhälle alueelle. Tuuloksen hirsistä salvottu ja pyramidikatolla katettu porttirakennus on peräisin 1840-luvulta. Tuolloin valtatie siirrettiin kirkon toiselle puolelle ja kirkkomaa tarvitsi uuden pääportin.

Ajatus modernista hautausmaasta, jolla haudat ovat vainajien yksityisasuntoja ja merkitty pysyvin muistomerkein, syntyi 1800-luvulla. Useimmat kirkkomaat menettivät tällöin alkuperäisen ilmeensä ja vanhat aidat ja portit purettiin. Tuuloksessa tämän esti uuden hautausmaan rakentaminen kirkonkylän toiselle laidalle vuonna 1889.

Kirkkomaallekin ehdittiin pystyttää muutamia muistomerkkejä, joista komeimmat ovat kaksi hautakappelia. Ne ovat tyypilliseen tapaan selkä kiinni kiviaidassa, jotta ne veisivät mahdollisimman vähän hautaustilaa. Kivinen kappeli kuuluu Munsterhjelmin aatelissuvulle, joka omisti läheisen Toivoniemen kartanon – suvun kuuluisin edustaja, taidemaalari Hjalmar Munsterhjelm on maalannut kirkon alttaritaulun. Vaatimattomampi hirsikappeli on Toivaalan kylän Eerolan talon kappeli, siis saman talon, jonka perunapeltoa Juho Maaherran taulu kuvaa.

Tuuloksen kirkon alkuperäinen keskiaikainen asu säilyi 1700-luvulle, jolloin sille tehtiin kokonaisvaltainen make-over. Katto rakennettiin kokonaan uudelleen sisältä ja ulkoa, puinen eteinen korvattiin kivisellä, ja istumapaikkojen määrää lisättiin suurella pohjoislehterillä, joka täytti puolet kirkosta.

Samalla kirkko sai kellotapulinsa, jonka seinään on kaiverrettu vuosiluku 1780. Kirkonrakennustaiteen asiantuntijat ovat suitsuttaneet sille ylistystä: Heikki Klemetti kutsuu sitä yhdeksi Suomen kauneimmista tapuleista, ja Knut Drake omistaa Tuuloksen historiassa sivukaupalla tilaa sen mittasuhteiden analysoimiselle. Taidehistorialliselta lajinmääritykseltään se on niin kutsuttu kolminivelinen barokkitapuli, kansanmestareiden suosimaa tyyppiä: ensin pohjakerros, sitten kellokerros, ja ylimpänä lanterni. Jokainen kerros on edellistä pienempi, sirompi ja koristeellisempi, ja huippuna on sipuli.

Kirkkosali sai nykyisen asunsa 1950-luvun suuressa kunnostustyössä, jonka tavoitteena oli palauttaa se keskiaikaa muistuttavaan asuun. Tuolloin muun muassa purettiin 1700-luvulla rakennettu suuri pohjoislehteri, joka täytti puolet kirkosta, ja kattoon rakennettiin puinen tynnyriholvi. Lopputulos on harmoninen ja kaunis, mutta voidaan kyseenalaistaa, kuinka keskiaikaiselta se oikeasti näyttää. Knut Drake toteaa, että viime sotien jälkeiset restauroinnit olivat hyvin voimakkaasti oman aikansa kuvia. Esimerkiksi vaaleiksi lakatut puupinnat ovat enemmänkin Alvar Aallon kuin Knut Possen aikaista tyyliä.

Alkuperäisestä keskiaikaisesta sisustuksesta on säilynyt joukko puuveistoksia. Suurin osa on nykyään museokokoelmissa, mutta kirkkosalissa on edelleen Pyhä Birgitta. ”Santa Pirjo” oli kirkon nimikkopyhimys täällä kuten Lopellakin. Pikkuisessa alttarikaapissaan seisova Tuuloksen Birgitta on kuin nimikkokirkkonsa – pieni ja yksinkertainen, mutta kaunis ja kuluneiden vuosisatojen hellävaraisesti kohtelema.

Lähteet ja kirjallisuus

Knut Drake, ”Tuuloksen kirkko” teoksessa Hauhon, Luopioisten ja Tuuloksen historia (1985)

Markus Hiekkanen, Suomen keskiajan kivikirkot (2007)

Ville Laakso, Tuuloksen kirkkomaan arkeologinen kaivaus 2013 (raportti, Hämeenlinnan seurakuntayhtymä 2013)