Säätyläisten lastenhoitokulttuuri Suomessa 1700-luvulla

Lasten kasvatusta sääty-yhteiskunnassa

1700-luvulla sääty-yhteiskunta määräsi jokaiselle ihmiselle hänen paikkansa, ja sen mukaan määräytyivät myös lasten kasvattamisen käytännöt. Lähes kaikki perheet kasvattivat pikkulapset kotona, mutta ylemmät luokat, joista käytettiin nimitystä säätyläiset (ståndspersoner) – mm. aateliset ja aatelittomat kartanonherrat, upseerit, korkeat virkamiehet ja rikkaat porvarit – palkkasivat usein tehtävään ulkopuolista apua. Lapsia hoiti ensin imettäjä ja sitten lastenhoitaja, ja heitä opetti usein jo varhaisesta iästä alkaen kotiopettaja.

Säätyläisäiti ei 1700-luvulla useimmiten imettänyt lapsiaan, sillä sitä ei katsottu hänen tehtäviinsä ja asemaansa sopivaksi. Rouvan oli usein matkustettava ja edustettava miehensä rinnalla tai sitten hoidettava kotikartanoa ja synnytettävä lisää lapsia. Monissa Euroopan maissa, kuten Ranskassa, aatelis- ja porvarisperheillä oli tapana lähettää lapsi maaseudulle imettäjän hoiviin. Tämä oli vaarallista aikaa lapsen elämässä, sillä imettäjä saattoi rahapulassaan ottaa enemmän lapsia kuin pystyi hoitamaan.

Meillä pohjolassa oli – vastasyntyneiden onneksi – tapana palkata säätyläiskoteihin oma imettäjä eli amma, jonka valintaan kiinnitettiin tarkkaa huomiota. Hän oli usein esimerkiksi kartanon alustalainen, jolla oli omakin lapsi imetettävänä. Hänen oli myös oltava siisti ja hyväkäytöksinen, sillä lapseen uskottiin kulkeutuvan äidinmaidon mukana imettäjän tapoja. Imettäjien käyttöä vastustettiinkin toisinaan sillä perusteella, että eliitin lapsiin kulkeutui ”karkeita” tapoja imettäjän äidinmaidon mukana.

Viaporin linnoituksen upseerin, kapteeni Carl Tersmedenin päiväkirjassa on säilynyt kuvaus imettäjän hankkimisesta 1700-luvun säätyläiskotiin. Tersmeden tiedusteli vuonna 1752 Helsingin kaupunkiseurakunnan ruustinnalta Anna Fortelialta pian syntyvälle esikoiselleen sopivaa imettäjää. Kapteeni hoiti asiaa itse, koska rouva Tersmeden kun oli hänen mukaansa ”ujo ja tietämätön” tällaisissa asioissa. Tarkoituksena oli löytää ”terve ja ketterä, vasta lapsivuoteesta päässyt nainen, joka voisi jättää oman lapsensa jonkun toisen vaimon hoitoon ja tulla imettäjäksi kartanoon”. Raha ei ollut este. Tässä tapauksessa näkyy hyvin imettäjäkulttuurin aiheuttama kierre, jossa talonpoikaisnainen lähtee rahaa ansaitakseen imettäjäksi kartanoon ja joutuu etsimään omalle vauvalleen hoitajan ja luopumaan rintaruokinnasta.

Uusia tuulia äitiyskeskustelussa

1700-luvun lopulla alkoivat äitiyskeskustelussa puhaltaa uudet tuulet, ja myös säätyläisnaiset alkoivat imettää, mikä olikin yksi parhaista keinoista ehkäistä lapsikuolleisuutta – ja toimi samalla kätevänä ehkäisykeinona. Kun imeväiskuolleisuus 1800-luvulle tultaessa laski, perheet alkoivat vähitellen tietoisesti rajoittaa lastensa määrää. Samalla myös naisten terveydelliset riskit vähenivät, kun raskauksien määrä pieneni ja lapsivuodeaika lyheni.

Imettäjän jälkeen lapsia kasvattivat yleensä alustalaisten keskuudesta valitut teini-ikäiset lapsenpiiat. Joissakin perheissä lastenhoitajina oli myös yläluokkaisia ”mamselleja”, naimattomia ja varattomia säätyläisnaisia, jotka joutuivat elättämään itsensä työllä. He olivat usein köyhien aatelismiesten tai pappien tyttäriä, joille mamsellina toimiminen oli yksi harvoista sosiaalisesti hyväksytyistä työpaikoista.

1700-luvun säätyläislapsilla oli nykyaikaisilla termeillä ajatellen ”lapsuutta” ehkäpä enemmän kuin talonpoikien tai maaseudun tilattoman väestön lapsilla, vaikka kotiopetus alkoikin heillä varhain. Varakkaassa perheessä lapset saivat vapaata leikkiaikaa, kun taas maatilojen ja torppien lapset joutuivat mukaan maatilan töihin jo hyvin nuorina. Säätyläislapsille hankittiin leluja ulkomaita myöten: keinuhevosia, tinasotilaita, nukkeja ja nukenastioita, soittimia, pelivälineitä ja pieniä kodinhoitoa opettavia esineitä kuten mankeleita ja rukkeja. Lelujen oli tarkoitus valmentaa lapsia heidän tuleviin toimiinsa upseereina ja kartanonrouvina.

Kun lapset kasvoivat yli taaperoiän, pojille hankittiin mielellään kotiopettaja ja tytöille kotiopettajatar. Koska ranskan kieli oli aateliston kansainvälinen kieli, oli aito ranskalainen opettaja – monsieur tai mademoiselle – varakkuuden ja vallan symboli. Sellaisen palkkaaminen tuli kuitenkin kalliiksi, etenkin kun ulkomaisista opettajista oli 1760-luvulta alkaen maksettava 200 hopeataalerin vuotuinen vero. Myös ranskalaisten opettajien katolilaisuus oli ongelma, sillä Ruotsin valtakunnassa lasten oli tietenkin saatava tiukka luterilainen kasvatus. Suurin osa opettajista olikin kotimaisia.

Kotiopetuksen ja kouluopetuksen välillä oli jännitteitä. Osa ajan oppineista kritisoi lasten kotiopetusta ja näki sen vain helppona tienä hoitaa lapsen opetus kouluihin lähettämisen sijaan. Aatelisto taas pelkäsi, että kouluun lähetetyt lapset saattaisivat joutua ”alempisäätyisten” opettajien komenneltaviksi.

Tieteeseen perustuvaa lastenkasvatusta

1700-luvulla keskusteltiin ja kirjoitettiin paljon lasten kasvatuksesta. Kenties tunnetuin tuon alan teos oli ranskalaisen valistusfilosofin Jean-Jacques Rousseaun Émile ou de l’education (1762). Rousseaun mukaan kasvatuksen tuli lähteä luonnonmukaisesti lapsen omista tarpeista ja kyvyistä. Kirja keskittyi pojan, Émilen, kasvatukseen, mutta käsitteli yhdessä luvussa myös tyttöä, Sophieta.

Myös Suomessa muun muassa Turun akatemian professori Henrik Gabriel Porthan pohti poikien kasvatusta. Tyttöjen kasvatus nähtiin vaikeampana kysymyksenä. Tyttöjen oppimiskykyä pidettiin poikia huonompana ja heidän syvempää opettamistaan tarpeettomana, sillä tytöistä tuli – säätyyn katsomatta – ennen kaikkea kasvattaa hyvä äitejä ja vaimoja. Tätä näkemystä alkoivat oppineet 1700-luvun loppupuolella kuitenkin jo kyseenalaistaa.

Saatuaan perussivistyksensä kotiopettajalta säätyläispoika oli mahdollista lähettää koulutielle, joka johti lopulta yliopiston kautta korkeaan virkaan armeijassa tai valtion koneistossa. Tyttöjen koulunkäynti kodin ulkopuolella tuli laajemmin mahdolliseksi vasta 1800-luvun pensionaateissa. Ne olivat kodinomaisia sisäoppilaitoksia, joita usein johti entinen kotiopettajatar. Esimerkiksi Hämeenlinnassa saksalaissyntyinen pastorinrouva madame Ahlberg piti säätyläisperheiden suosimaa tyttöpensionaattia jo 1810-luvun alussa.

Suomi sijaitsi sen verran syrjässä Ruotsin valtakunnan keskuksesta, että täkäläinen aatelisto osallistui luultavasti lastensa kasvattamiseen keskivertoa enemmän. Tukholman hoviaateliset elivät usein erossa perheistään, jotka asuivat kartanoissa maaseudulla, ja he saattoivat tavata lapsiaan vain lyhyesti hovipalveluksensa väliaikoina. Suomessa elettiin huomattavasti vaatimattomammin ja perhekeskeisemmin. Lasten sairastuessa heitä hoivasi usein äiti itse palveluskunnan sijaan, eikä isänkään roolia lastenhoidossa aina väheksytty. Ruustinna Elisabeth Collan Iisalmesta kirjoitti kälylleen vuonna 1821: ”Toivoisin tietäväni hänestä [vastasyntyneestä] etenkin, oletteko opettaneet hänet hyvätapaiseksi, jotta hän antaa Äitinsä nukkua päivisin, ja jos isä kiikuttaisi vähän kehtoa öisin, ei sekään olisi pahitteeksi”.