Teksti Juha-Matti Granqvist, historioitsija

Rengon kirkko on merkillinen. Sen muoto on merkillinen, sen historia on merkillinen, siihen liittyvät pyhiinvaelluslegendat ovat merkillisiä. Se on mysteerilipas, joka ei paljasta sisältöään ja jättää tutkijat arvailemaan.

Otetaan ensin faktat.

Kirkko arvellaan rakennetun 1500-luvun alussa, kuten useimmat Hämeen kivikirkot. Renko oli tuolloin Vanajan emäpitäjään kuulunut köyhä kappeliseurakunta, ja kivikirkon rakentaminen oli siksi taloudellinen riski. Tuo riski myös realisoitui, kun Kustaa Vaasa toteutti uskonpuhdistuksensa ja Rengon seurakunta menetti kaksi kolmasosaa verotuloistaan.

Jo 1500-luvun puolivälissä renkolaiset lähettivät karvalakkilähetystön Kustaa Vaasan pojan Juhana III:n luo anomaan kirkonkorjausrahaa. Koko kappeliseurakunnassa oli vain seitsemäntoista maatilaa, eivätkä niiden verot tai päivätyöt riittäneet kirkon kunnossapitoon. Rengon rajoja liikuteltiin, muta ongelma pysyi. 1600-luvun lopulla, kun kirkko oli jo vaarassa romahtaa seurakuntalaisten päälle, sen viereen rakennettiin puukirkko, johon jumalanpalvelukset siirrettiin.

Rengon kivikirkko olisi voinut jäädä rauhassa rappeutumaan, niin että siitä olisi nykyään jäljellä vain muurinpätkiä. 1770-luvulla kirkonkokous päätti kuitenkin kunnostaa sen. Hankkeen primus motor oli nuori ja innokas apupappi Nils Berghäll, joka hoiti isäntien ylipuhumisen ja rakennustöiden organisoinnin. Edellisiin vuosisatoihin verrattuna elettiin rauhallista ja vaurasta aikaa, ja lisäksi koko valtakunnassa kerättiin kuninkaan luvalla kolehti Rengon kirkon hyväksi. Piirustukset teki Tukholman yli-intendentinvirasto ja työt urakoi kirkonrakentajamestari Martti Tolpo.

(Tästä Nils Berghällistä tuli sittemmin kirkkoherra Tammelaan, missä hän teki merkittäviä asioita Suomen sodan aikana, mutta siitä enemmän Tammelan kirkon kohdalla.)

Kun kunnostustyöt aloitettiin, katto ja holvit olivat romahtaneet, ja seinistäkin oli vain paloja jäljellä. Nykyinen kirkko onkin käytännössä keskiaikaisella perustalla seisova uudisrakennus. 1890-luvulla Hämeen lääninarkkitehti Alfred Cavén antoi sille vielä uusgoottilaisen make-overin. Asehuoneen komea tiilipääty on hänen työtään, samoin koristeellista ”nikkarityyliä” edustava kirkkosali. Pohjalla keskiaikaa, välissä 1700-lukua, pinnalla 1800-lukua – siinä Rengon kirkko.

Rengon kirkon kahdeksankulmaisuus hämmentää tutkijoita, sillä Suomen keskiajan kivikirkot ovat lähes aina neliskulmaisia. Poikkeuksia ei ole kuin muutama, ja niiden muodon on sanellut niiden tärkeä asema, kuten Turun tuomiokirkon tapauksessa. Rengon pienellä kappelikirkolla ei ollut mitään syytä poiketa valtavirrasta.

Hämeenkoskella, ei niinkään kaukana Rengosta, oli tiettävästi Suomen keskiajan ainoa toinen kahdeksankulmainen kirkko. Sen vaiheet muistuttavat Rengon kirkon vaiheita. Myös Hämeenkoski oli köyhä kappeliseurakunta, joka joutui vaikeuksiin uskonpuhdistuksen takia ja hylkäsi kirkkonsa. Hämeenkoskelle ei sattunut omaa Berghälliä, joten kirkosta on nykyään jäljellä vain kivijalka.

Ehkäpä Hämeessä liikkui 1500-luvun alussa kirkonrakentaja, jolla oli avantgardistisia ideoita. Turun tuomiokirkon uusi kahdeksankulmainen pääkuori saattoi toimia hänen esikuvanaan. Sekä Rengon että Hämeenkosken kohdalla kirkon muotoa epäillään muuten syyksi raunioitumiseen. Kahdeksankulmaista rakennusta oli mahdoton saada yhtä tukevaksi kuin nelikulmaista, ja kattoholvitkin olivat väistämättä viritelmiä.

Yksi mahdollinen selitys, joka kahdeksankulmaisuudelle on annettu, on Rengon kirkon asema pyhiinvaelluskirkkona. Se on kuitenkin varsin monimutkainen juttu, jonka selvittämiseksi pitää ensin sukeltaa Espanjaan.

Pyhiinvaeltaminen oli keskiajan Euroopassa valtava ilmiö. Kyynisempi voisi kutsua sitä valtavaksi bisnekseksi. Pyhiinvaellukset olivat katumusharjoituksia, jolla uskottiin saatavan synnit anteeksi. Niitä tehtiin kristinuskon syntysijoille Jerusalemiin ja Roomaan, mutta myös paikkoihin, joissa oli tärkeitä pyhäinjäännöksiä – pyhimysten hautoja tai Jeesuksen elämään ja kuolemaan liittyviä esineitä.

Espanjasta löydettiin 800-luvulla hauta, jonka uskottiin kuuluvan Jeesuksen opetuslapselle, apostoli Jaakobille. Espanjalaiset hallitsivat markkinoinnin, ja keskiajan lopulla Santiago de Compostelasta oli tullut Euroopan toisiksi tärkein pyhiinvaelluskohde Rooman jälkeen. Pyhiinvaeltajavirrat synnyttivät kokonaisen matkailuelinkeinon. Santiagoon vievien pääreittien varrelle nousseet luostarit, majatalot ja tavernat tarjosivat palveluitaan pyhiinvaeltajille.

Miten tämä kaikki sitten liittyy Renkoon?

Heinäkuussa 1505 Hämeen linnan vouti Henrik Stensson riiteli Hauhon kirkolla Lasse-nimisen kauppiaan kanssa. Tapauksesta tehtiin oikeuspöytäkirja, jonka mukaan riidan silminnäkijänä oli ”eräs vanha saksalainen valtaherran palvelija Jacob Lothernikth, joka oli pyhiinvaelluksella Pyhän Jaakon luo Renkoon”. Tämän merkinnän vuoksi on arveltu Rengon kirkon olleen osa Euroopan laajuista peregrinatio compostellanaa, apostoli Jaakobin haudalle johtaneiden pyhiinvaellusreittien verkostoa.

Hurjimmissa arveluissa sitä on pidetty jopa koko Euroopassa tunnettuna pyhiinvaelluskohteena. On kuitenkin epätodennäköistä, että pieni Renko olisi houkutellut joukoittain kansainvälisiä pyhiinvaeltajia. Sellaiseen olisi tarvittu pyhäinjäännös, jollaista Rengossa ei koskaan ollut. Se oli kyllä Pyhän Jaakobin nimikkokirkko, mutta niin oli moni muukin suomalaiskirkko, olihan kyseessä muotipyhimys.

Renko saattoi sen sijaan liittyä pyhiinvaelluksiin toisella tapaa. Kirkon ohi kulkenut Hämeen Härkätie oli keskiajan Suomen tärkein pyhiinvaellusreitti, sillä se yhdisti ne kaksi suomalaiskirkkoa, joissa oli tärkeitä pyhäinjäännöksiä. Tien toisessa päässä oli Turun tuomiokirkko, jossa lepäsivät Suomen suojeluspyhimyksen piispa Henrikin kalvenneet luut, toisessa Hattulan Pyhän Ristin kirkko, jossa säilytettiin – ainakin legendan mukaan – palaa Jeesuksen rististä.

Kun muistamme, että pyhiinvaellusreittien varsille oli syntynyt ruokailu-, majoitus- ja hartausbisnes, ei ole lainkaan mahdotonta, että Rengon tienvarsikirkko olisi toiminut pyhiinvaeltajien levähdyspaikkana. Olisivatko renkolaiset jopa rakentaneet kivisen ja poikkeuksellisen kirkon hyötyäkseen pyhiinvaeltajista? Halusiko Renko brändätä itsensä pyhiinvaeltajien huoltoasemana, ”viimeisenä pysähdyksenä ennen Hattulaa”?

Mutta nyt auomme taas mysteerilipasta. Tai ehkäpä parempi kielikuva olisi simpukankuori. Vuonna 2008 tehdyssä arkeologisessa kaivauksessa kirkosta löydettiin kampasimpukka, Pyhän Jaakobin pyhiinvaeltajien tunnus. Se on toistaiseksi kouriintuntuvin todiste siitä, että pienellä hämäläisellä Rengolla oli todelliset yhteydet Euroopan pyhiinvaelluskeskukseen Santiago de Compostelaan. Rengon kirkko ei kerro salaisuuksiaan, mutta pudottelee vihjeitä.

Lähteet ja kirjallisuus

Markus Hiekkanen, Rengon kirkon historia (1993)

Markus Hiekkanen, Suomen keskiajan kivikirkot (2007)

Jussi Härme, Rengon historia (1993)

Christian Krötzl, ”Suomalaiset ja hämäläiset pyhiinvaeltajat keskiajalla”, Ristin ja Olavin kansaa (2000)

Oscar Nikula, Sankt Jakob (1969)

Kati Salo, Rengon Pyhän Jaakon kirkko. Arkeologinen valvonta ja kaivaus kirkon ympäristössä (2008)