Tervetuloa avaruusajalle – Turengin kirkko

Vanajaveden laakso on Suomen vanhimpia pysyvästi asuttuja seutuja. Tämän vuoksi Kanta-Hämeessä on poikkeuksellisen paljon keskiaikaisia kirkkoja – Manner-Suomen maakunnista ainoastaan Varsinais-Suomessa on niitä enemmän. Moderneja kirkkoja on vastaavasti varsin vähän.

Suomi ylpeilee maailmalla modernilla arkkitehtuurillaan ja myös modernilla kirkkoarkkitehtuurillaan. Alvar Aallon parhaat kirkot liitettiin vastikään Unescon maailmanperintökohteisiin, ja Temppeliaukion kirkkoa esitellään vuosittain varmaankin miljoonille turisteille. Jos kantahämäläinen haluaa ylpeillä modernilla kirkkoarkkitehtuurilla, hänellä on oikeastaan vain Turengin kirkko. Mutta se sopii aivan hyvin ylpeilyn aiheeksi.

Turengin kirkko ei ole maineikas, eikä sitä esitellä arkkitehtuurin historiateoksissa, mutta se on ensiluokkaista käyttömodernismia. Siihen tiivistyy se mikä modernissa arkkitehtuurissa on parasta: se on vähäeleinen, ympäristöönsä ja käyttötarkoitukseensa huolellisesti sovitettu, viimeistä yksityiskohtaa myöten tarkkaan mietitty.

Modernismin läpimurto suomalaisessa kirkkoarkkitehtuurissa kesti kauan. Arkkitehdit tarjosivat jo 1930-luvulla kirkkokilpailuihin rohkeita funkisehdotuksia. Muutamat toteutuivat, mutta useimmat eivät, sillä seurakunnat toivoivat ”kirkon näköisiä kirkkoja”. Toinen maailmansota ja sen jälkeinen jälleenrakennusaika hidastivat läpimurtoa vielä lisää. Toipuva kansa halusi turvallista ja kodikasta arkkitehtuuria, ei kalseana pidettyä modernismia.

Tulvaportit avasi lopulta Alvar Aalto suunnittelemalla 1958 Vuoksenniskan kirkon. Sen jälkeen näyttäviä kirkkorakennuksia valmistui tasaisena sarjana vuosikymmenen ajan. Tähän sarjaan kuuluu rohkeasti kokeilevia ja katedraalimaisen suuria hahmotuksia, kuten Hyvinkään kirkko tai Tampereen Kalevan kirkko, mutta myös hyvää perusmodernismia edustavia pieniä lähiökirkkoja. 1960-lukua voikin pitää suomalaisen kirkkomodernismin kultaisena vuosikymmenenä.

Sodasta oli kyllin kauan ja maa oli ehtinyt vaurastua. Suomi kaupungistui ja lähiöt syntyivät, eli uusia kirkkoja tarvittiin nopeasti ja paljon. Elettiin avaruusaikaa, ihminen valloitti kuun, edistystä, kehitystä ja futurismia ihannoitiin. Samalla suomalainen arkkitehtuuri ja muotoilu oli alkanut saada osakseen kansainvälistä ihailua. Moderni kirkko ei ollut enää kummallinen laatikko vaan kansallinen ylpeydenaihe, Finnish Design.

Tällä kultaisella vuosikymmenellä myös Janakkalan Turengissa tuli ajankohtaiseksi kirkon rakentaminen.

Turenki kuuluu niihin virkeisiin asemakyliin jotka Helsinki-Hämeenlinna-rautatie synnytti. Toisin kuin Kerava, Järvenpää, Hyvinkää ja Riihimäki, se ei koskaan kasvanut niin isoksi, että olisi repäissyt itsensä irti emäpitäjästä ja ryhtynyt kaupungiksi. Janakkalan kuntakeskuksen aseman se kuitenkin riisti syrjään jääneeltä kirkonkylältä. 1960-luvun alkupuolella Turenkiin rakennettiin kunnantalo ja kirkko, ja molempien suunnittelun sai tehtäväkseen arkkitehti Keijo Petäjä (1919–1988).

Uransa alussa Petäjä teki yhteistyötä opiskelutoverinsa Viljo Revellin kanssa. Kaksikon tunnetuin työ on Palacen talo eli ”Eteläranta kymppi” Helsingissä. Revell nousi sittemmin niin kutsuttujen sankariarkkitehtien ihailtuun ja vihattuun joukkoon, kun taas Petäjää voisi luonnehtia modernismin hiljaiseksi työmyyräksi, suurelle yleisölle tuntemattomaksi mutta kollegojen kesken arvostetuksi mieheksi. Hän suunnitteli pääkonttoreita, kunnantaloja, kouluja ja asuinkerrostaloja sekä muutaman kirkon yhteistyökumppaninaan vaimonsa Marja Petäjä (1923–2025).

Turengin kirkon rakentaminen sijoittuu aikaan, jolloin kirkon toimintakenttä oli monipuolistumassa. Vanha aika, jolloin pappi oli vain pitänyt jumalanpalvelukset kirkkosalissa ja hoitanut paperityöt sakastissa, oli ohi. Tarvittiin kerhotiloja, nuorisotiloja ja lastentarhoja seurakuntalaisille sekä lisää toimistotilaa kasvavalle byrokratialle. Uusista kirkoista tuli rakennuskomplekseja, joista kirkkosali muodosti vain yhden osan.

Turengin kirkko koostuu kolmesta siivestä: kirkkosalista, kirkkoherranvirastosta ja kerhotiloista. Jokaisen ulkonäkö ja luonne on huolellisesti mietitty niiden tehtävän ja tarkoituksen mukaan, kuten hyvillä modernisteilla oli tapana.

Kerhotilasiipi on yksikerroksinen, hieman koulua muistuttava rakennus, jonka mataluus kielii helposta lähestyttävyydestä ja kutsuu sisäänsä. Kirkkoherranvirasto taas on kaksikerroksinen kuutio, joka antaa selvästi sulkeutuneemman vaikutelman – se on toimistorakennus jonne mennään vain kun on virallista asiaa.

Ulospäin tämä rakennusryhmä muodostaa linnamaisen muurin, jonka sisälle jää kaksi suojaista sisäpihaa. Toinen toimii sisäänkäyntinä kirkkoon ja seurakuntasaliin, ja tarjoaa siten eräänlaisen välitilan siirryttäessä maailman melskeistä pyhyyden pariin, hieman samalla tavoin kuin porttirakennus keskiaikaisen kirkon muurissa. Myös kirkon kellot on sijoitettu pieneen betonitapuliin sisäpihalle, niin että kellojen äänin tervehtii kirkkoon saapujaa. Toinen sisäpiha tarjoaa rauhallisen leikkipihan kerhotiloille.

Turengin kirkosta ei myöskään voi puhua puhumatta samalla viereisestä kunnantalosta. Sama arkkitehti suunnitteli ne peräjälkeen, ja ne muodostavat kiinteän parivaljakon. Molemmat perustuvat samanlaisiin arkkitehtonisiin perusideoihin, joissa on kuitenkin variointia rakennusten käyttötarkoituksen perusteella. Ne ikään kuin keskustelevat keskenään yli kadun.

Kummankin rakennuksen keskipisteenä on sali: kunnantalossa valtuustosali, kirkossa kirkkosali. Ne kohoavat torneina muuta rakennusta korkeammalle, ja kaikki muut toiminnot ryhmittyvät niiden ympärille. Muodoltaan nämä tornit ovat kuitenkin täysin erilaiset. Kunnantalon torni on raskas kuutio, kun taas kirkon katto nousee vauhdikkaasti ylöspäin. Kirkko on myös kunnantaloa korkeampi – ei paljon, mutta merkittävästi.

Lieneekö arkkitehdin viesti, että kunnan päättäjien on pidettävä jalat maassa, mutta kirkossa saa ja pitääkin tavoitella taivaita?

Modernin kirkkoarkkitehtuurin kultainen vuosikymmen päättyi vuonna 1969 vihittyyn Temppeliaukion kirkkoon. 1970-luvulla rakennusbuumi laantui, kun tuli lama ja öljykriisi ja useimmat uudet lähiöt ja taajamat olivat jo saaneet kirkkonsa.

Kuusikymmentäluvun modernisteja voi syyttää monesta synnistä, mutta heillä oli ihanteita ja kunnianhimoa, vilpitöntä tahtoa luoda ihmisille parempaa elinympäristöä ja tarmoa tehdä työnsä yksityiskohtia myöten huolella. Olkoonkin, että monesti lopputulos toimi piirustuspöydällä paremmin kuin käytännössä.

Turengin kirkossa risteävät monet modernismin keskeiset teemat. Se on uuden suomalaisen kirkkoarkkitehtuurin kultaisen vuosikymmenen lapsi ja samalla muistuma ajasta jolloin yhteiskuntaa suunniteltiin idealistisemmin. Jos joku sanoo, ettei Kanta-Hämeessä ole modernismin merkkiteoksia, kannattaa vastata ylpeästi, että onhan meillä Turengin kirkko.

Lähteet ja kirjallisuus

”Janakkalan kunnantalo”, Arkkitehti – Arkitekt 9/1965.

Veikko Kerkkonen et al, Janakkalan historia (1976)

Marja Terttu Knapas & Soile Tirilä, Suomalaista kirkkoarkkitehtuuria 1917–1970 (2006)

Jarmo Peltola, Pääradan ja kolmostien kunta. Janakkalan historia 1866–2014 (2015)

Aune Vähäkangas, Näköaloja Laurin kirkolta. Janakkalan seurakuntakirja (1985)